Kahdeksan parasta sarjamurhadekkaria

1. Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Aloitetaan klassikolla, sillä kukapa ei Hannibalia tuntisi. Täytyy tunnustaa, että löysin tämän itse vasta lukiosta päästyäni. Sarjassa olisi monta kirjaa luettavaksi, mutta oman näkövamman vuoksi Punaisen lohikäärmeen tiikeriä silittävä sokko vetosi minuun erityisesti.

Kirjassa murhien kohteina ovat perheet ja niitä ratkoo FBI apunaan aiemmista tapauksista yhä kärsivä profiloija. Jos aiot lukea tämän, varoitan jo etukäteen, että sarjassa on ihmissyöntiä.

2. James Patterson: Kuoleman syleily

Jos nautit erityisesti niistä kirjoista, joissa on sarjamurhaajakaksikko, niin tässä olisi sellainen. Yleensä en tykkää siitä, että päähenkilö liittyy näin tiiviisti murhiin myös henkilökohtaisella tasolla, mutta kilpasille lähteneet murhaajat tekevät tästä viihdyttävän, samoin se, miten uhrien elämää kuvataan sarjamurhaajan seurassa. Murhien kohteena ovat klassisesti nuoret opiskelijanaiset ja tässäkin niitä on selvittämässä profiloija.

3. Tess Gerritsen: Kirurgi

Samalla kun suosittelen Kirurgia, suosittelen yleensä myös Taidonnäytettä, sillä ne liittyvät niin tiiviisti toisiinsa. Kirurgissa murhaajan kohteena ovat yllätys yllätys nuoret naiset ja veitsi viiltää kurkkujen lisäksi myös vatsoja.

Pidän näissä kirjoissa erityisesti siitä, että henkilöhahmot ovat niin inhimillisiä ja uskottavia. Lisäksi kirjoissa päästään myös copycat-ilmiön äärelle. Koska kirja kuuluu pitkään sarjaan, voi varsinkin alussa tuntua siltä, että hyppää mukaan kesken kaiken.

4. Peter Robinson: Pinnalla  ja kätkössä

Kirjassa tavanomaisesta kotihälytyskeikasta tuleekin sarjamurhatutkinta, mikä on ainakin omasta mielestäni raikas tapa aloittaa kirja. Pidin kovasti kirjan henkilöistä ja heistä erityisesti sarjamurhaajan vaimosta ja tämän ystävästä, koska nämä näkökulmat jäävät usein kirjoissa väliin. Minulla on usein vaikeuksia pohjoismaisten dekkareiden rouheiden poliisien kanssa, joten brittiläinen Alan osui kissa- ja musiikki-ihmisenä päähenkilönä paremmin makuuni.

5. Val McDermid: Kahlekuningas

Tämä on juuri se kirja, joka sytytti intohimoni rikospsykologiaa ja profilointia kohtaan, joten oli helppo samaistua harjoitustehtäväänsä tekevän poliisin intoon ja uteliaisuuteen tulkita tilastoja ja löytää kaava murhien takana. Myös murhaajaksi epäilty julkkis oli kiinnostava asetelma, vaikka kirjan juoni olisikin voinut tarjota omaan makuuni enemmän yllätyksiä sekä poliisin toiminnan että murhaajan puolelta. Huomautettakoon, että tämäkin kirja kuuluu sarjaan ja alusta aloittavan kannattaa lukea ensin Piinapenkki.

6. Michael Palmer: Armon enkelit

Tykkään sairaalasarjoista -  kunhan niissä ei kuole kukaan. Vaikka kirja pahensi sairaalakammoani entisestään, oli siinä myös kiihkeää toimintaa ja kysymyksiä hoitajan etiikasta. Kenen käsiin itsesi sairaalassa uskotkaan?

7. Charles King: Mammanpoika

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus murhaajan pakkomielteisiä ajatuksia ja brutaalia toimintaa, poliisien keskinäistä välienselvittelyä ja yritystä saada puhumaton pikkupoika kertomaan, mitä hän näki adoptioperheelleen tapahtuvan.  Tykkään myös kirjailijan tyylistä kirjoittaa, koska usein suunnitelmat ja yritykset menevät mönkään. Ennakkovaroitus: kirjassa kuvailtu väkivalta on melko raakaa ja kohdistuu myös lapsiin.

8. Eddings, David ja Eddings, Leigh: Reginan laulu

Tähän kirjaan palaan aika-ajoin uudestaan – en niinkään murhien, vaan sen tunnelman vuoksi. Kirjan päähenkilö on Mark, joka yrittää auttaa mielisairaalasta kotiutuvaa ystäväperheen tytärtä toipumaan kaksossisarensa murhasta. Markin lisäksi kirjassa on ihanan tiivis opiskelijayhteisö, joka seuraa uutisia paikallisesta silpojasta kotoisten askareiden lomassa. Kaikesta koskettavuudestaan huolimatta tämä on myös hyvän mielen luettavaa, eikä siksi välttämättä sovi nopeaa toimintaa kaipaavalle lukijalle.